Euroopan uusivanha laitaoikeisto
Portugalissa juhlittiin keväällä Salazarin oikeistodiktatuurin päättymisen 50-vuotisjuhlaa. Portugal jäi Salazarin diktatuurin alle 1920-luvulla ja sen jäljet näkyvät yhä valtiossa: matalampi koulutusaste, talous, joka ei ole pysynyt muiden perässä ja menetetyt sukupolvet, jotka kärsivät mielettömissä siirtomaasodissa.
Nyt laitaoikeistolainen Chega-puolue on nousussa Portugalissa ja ennustetaan, että se saavuttaisi EU-vaaleissa erinomaisen tuloksen. Kansa, joka itse koki oikeistodiktatuurin ikeen, turvautuu jälleen heihin, jotka tarjoavat yksinkertaisia vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Eikä Chegan vertaaminen vanhaan oikeistodiktatuuriin ole mitään liiottelua: puolue käytti vielä muutama vuosi sitten kampanjoinnissaan Salazarin iskulausetta “Jumala, Isänmaa ja Perhe”. (Toki he lisäsivät siihen vielä sanan “Työ”).
Chega on vain yksi esimerkki laitaoikeistopuolueista, jotka nousevat ympäri Eurooppaa. Maanosa, joka jo kerran koki diktatuurien ikeen, katsoo jälleen kohti “vahvoja” johtajia.
Vaikeina aikoina on helppo turvautua heihin, jotka vaikuttavat vahvoilta. Heihin, jotka puhuvat järjestyksestä ja voimasta. Vaalikoneessa toistuukin usein lause: tarvitseeko Suomi vahvan johtajan? Jonkun, joka voisi sääntöjä kaarrellen ohjata kansansa isällisesti kohti kirkasta tulevaisuutta.
Olen aina täysin eri mieltä toteamuksen kanssa, sillä olemme nähneet, mihin vahvat johtajat johtavat kansansa.
Francon Espanja, Salazarin Portugal ja Putinin Venäjä ovat osoittaneet meille, että vahvat johtajat johtavat heikkoihin valtioihin. Valtioihin, jotka eivät kykene uudistumaan, jotka eivät nosta kansoja köyhyydestä, ja jotka heittävät nuoret kuolemaan järjettömissä sodissa.
Vahvuus on aina pinnallista. Kun demokratiassa tehdään päätös, tehdään se kompromissien ja kinastelun saattelemana. Kun diktatuureissa päätetään, niin se päätetään jykevällä rintaäänellä.
Mutta kun päätösten vaikutuksia katsotaan, niin näemme, että kerta toisensa jälkeen demokratiat kukoistavat ja diktatuurit sortuvat.
