Kaikki keinot tarvitaan Ukrainassa

Ylen vaalikoneessa kysyttiin, pitäisikö EU:n lähettää joukkoja Ukrainaan, jos näyttäisi siltä, että Ukraina on häviämässä sodan.

Vastasin kyllä.

Tänään kysymys ei tunnu niin abstraktilta, kun astun jälleen varuskunnan porteista sisään kertausharjoituksiin. Eurooppalaisen suursodan uhalla on henkilökohtainen sävy, kun itse tietää olevansa reserviläinen oikeassa iässä.

Suomalaisilla ei valitettavasti ole sitä ylellisyyttä sanoa, etteikö suuri sota EU:n ja Venäjän välillä koskisi meitä. Me olemme rajavaltio Venäjän kanssa ja konfliktin syttyessä meidän sotilaamme olisivat he, jotka konfliktissa taistelisivat.

Siksi meidän täytyy EU:ssa tehdä kaikkemme varmistaaksemme Ukrainan voiton. Jos Venäjää ei pysäytetä Ukrainassa, joudutaan se pysäyttämään jossain muualla. Siksi meidän ei tule asettaa rajoja sille, kuinka me Ukrainaa tuemme. Joukkojen lähettämisen tulee olla viimesijainen keino, mutta sen tulee olla keino.

Historiasta näemme, että aggressiiviset valtiot eskaloivat sotaansa kunnes kohtaavat vastuksen, joka heidät pysäyttää. Sodat Euroopassa eivät ikinä ole päättyneet siihen, että sotiva rikollisvaltio leppyi liennytyksillä.

Meidän on myös tehtävä EU:sta uskottava turvallisuusyhteisö. Minulta on myös kysytty, eikö Nato yksinään riittäisi? Nämä kaksi eivät ole toisiaan poissulkevia: Nato ei vie pois EU:n tarvetta olla uskottava yhtenäinen voima eikä EU:n yhteinen puolustus vie pois Naton tarvetta. Tarvitsemme molempia pystyäksemme puolustamaan Eurooppaa.

Sodan uhkaa ei tule liioitella, mutta sitä ei tule kuitenkaan vähätellä. On fakta, että astuessani tänään varuskunnan porteista läpi on maamme lähempänä sotilaallista konfliktia kuin silloin, kuin astuin aikanani porteista sisään ensimmäistä kertaa.

Mutta on myös fakta, että olemme onnistuneet heräämään Venäjän uhkaan. Ja liittoutuneet sitä vastaan.